Lyhyt yleiskatsaus

Sukututkimuksen tekeminen on kiehtovaa ja nykyaikana hyvin muodikastakin. Se on sukulaisuussuhteiden selvittämistä, joka vaatii taitoa ja kärsivällisyyttä. 

Sukututkimus aloitetaan yleensä tutkimalla kotiarkistoa ja haastattelemalla sukulaisia. 

Arkistotutkimuksen peruslähdeaineiston muodostavat kirkolliset lähteet kuten rippikirjat ja lastenkirjat. Seurakunnista riippuen niitä on säilynyt hyvin 1730-1750 -luvuilta lähtien. On seurakuntia, joista löytyy rippikirjoja jo 1600-luvun puolelta. Valitettavasti aineistoja on tuhoutunut sotien ja kirkon tulipalojen myötä niin, että joidenkin seurakuntien väestöä tutkiessa täytyy turvautua muihin lähteisiin kuten henkikirjoihin. 

Henkikirjojen ohella muita lähteitä ovat mm. tuomiokirjat, läänintilit, sotilasasiakirjat, kylähistoriat, kartat. 

Luterilaiset kirkonkirjat olivat pääsääntöisesti ruotsinkielisiä 1800-luvun loppupuolelle asti, jolloin suomenkieliset seurakunnat alkoivat käyttää suomea.

Ortodoksien kirkonkirjat olivat venäjänkielisiä ja niiden rakenne oli erilainen kuin ev.lut. seurakuntien rippikirjat. Muutamia muitakin erilaisia piirteitä on kuten ajanlasku ja nimet. 

Sadan vuoden sääntö on tärkeä muistaa! Sata vuotta nuorempia henkilötietoja täytyy pyytää kirkkoherranvirastoista ja heillä on hyvin pitkät toimitusajat sukututkimusta varten tilatuille virkatodistuksille: toimitusaikana puoli vuotta tai vuosi ei ole harvinaista. Sukututkijat eivät enää pääse itse tutkimaan tietoja kirkkoherranvirastoihin. Erillisellä arkistolaitoksen myöntämällä käyttöluvalla pääsee tutkimaan Kansallisarkistoon tai Maakunta-arkistoihin niiden seurakuntien tietoja ajalta 1920-1960, jotka ovat sinne mikrojäljenteet tallentaneet. 

Jos teet sukututkimusta ja julkaiset tutkimuksiasi netissä joko omilla kotisivuillasi tai nettisukupuupalveluissa, muistathan ettei elävien ihmisten tietoja saa julkaista ilman lupaa -ei, vaikka tieto löytyisi sukukirjasta tai muusta julkaisusta. Lisätietoa